Olisiko Saksa voinut voittaa toisen maailmansodan…
tai olisiko sota ollut vältettävissä? …jonkinsortin jossittelua…
Urho Kekkonen, joka jo varhaisista opiskeluvuosistaan lähtien tunsi aitoa mielenkiintoa Saksaa kohtaan, kirjoitti aikanaan esittelyn eräästä sotien alusvuosia käsittelevästä saksalaisen upseerin teoksesta. Sekin ansaitsee huomion kiinnittämisen:
Saksalaista menneisyyttä
Artikkelinsa aluksi Kekkonen toteaa, että molemmat maailmansodat ovat synnyttäneet selitysmalleina joitakin myyttejä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eli vahvana myytti ”tikariniskusta”, eli rintamalla taistelevien sotilaiden urhoollisen työn mitätöivästä siviilirintamasta, joka poliittisen ja rodullisen petturuuden merkeissä kavalsivat isänmaan. Hitler otti tämän myytin poliittisen kiihotustoimintansa keskeiseksi keppihevoseksi. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8722/TMP.objres.3160.html?sequence=1
Toisen maailmansodan jälkeen Saksassa eli kaksi vahvaa myyttiä. Toinen uskotteli, että Saksan armeija olisi voittanut toisen maailmansodan, jollei johdossa olisi ollut Hitler, sotilaallinen diletantti, joka ei totellut kenraaleitaan. Tämän kuvan antavat Saksan vanhan yleisesikunnan vielä elossa olevat jäsenet, ensi sijassa kenraalieversti Halder.
Toinen myytti liittyy olennaisella tavalla Saksan kansan syyllisyyteen toisen maailmansodan sytyttäjänä ja sen aikana tehtyjen moninaisten rikosten myötääjänä. Saksassa on moniaalla pyritty antamaan se kuva, että Saksassa oli ja toimi Hitleriä vastustava oppositio, joka moneen kertaan oli suorastaan kukistamaisillaan vihatun Fuhrerin, mutta juuri kun salaliittolaisten piti toimia, englantilaiset ja ranskalaiset taipuivat Hitlerin uhkauksiin ja tekivät tyhjäksi Saksan hitlerinvastaisen rintaman henkensä kaupalla tekemät uhraukset ja ponnistukset. Hitlerin tällä tavoin, kansainvälisen paineen keskellä saavuttamat voitot tuottivat Saksan diktaattorille oman kansansa keskuudessa niin väkevän suosion, ettei armeijakaan rohjennut toteuttaa jo suunniteltuja toimenpiteitä Hitlerin syrjäyttämiseksi tai suoranaiseksi teloittamiseksi. Syy siihen, että Saksan kansa ja nimenomaan sen armeija kestivät niin kauan Hitlerin hirmuhallitusta, vieritetään monissa teoksissa erityisesti englantilaisten valtiomiesten [erityisesti Chamberlainin, VH] pelkuruuden ja taitamattomuuden kontolle.
Näistä kommenteista Kekkonen toteaa, että niissä voi olla ”jotain perää tiettyjen yksityiskohtien osalta, mutta mitään toimintakelpoista ja toimintavalmista, järjestettyä oppositiota ei ollut olemassa”. Näin todetessaan Kekkonen päättyy arvioimaan, että ”ylen korostettu kuvailu vastarinnasta pyytää luonnollisesti herättää henkiin myytin Saksan kansan sisäisestä vastarinnasta ja sitä mukaa kansakunnan syyttömyydestä Hitlerin rikoksiin”.
Kekkonen on lukenut ulkoministeri von Ribbentropin läheisen avustajan, Erich Kordt´in teoksen, jonka nimi suoraan käännettynä voisi olla ”Tätä ei esiinny asiakirjoissa”.
Kordt tekee selkoa Hitlerin-vastaisesta toiminnasta, johon hän itse otti osaa, ja niistä kosketuksista, joita hänellä itsellään oli englantilaisiin valtiomiehiin sodan estämisen tarkoituksessa. Kuinka paljon Kordtin kertomuksessa on perää, on vaikea arvioida, sillä suurin osa niistä saksalaisista, joiden Kordt mainitsee ottaneen osaa suunnitelmiin Hitlerin kukistamiseksi, on kuollut. Valtaosan heistä Hitler tapatti kesällä 1944 häntä vastaan tehdyn epäonnistuneen attentaatin [”heinäkuun 20. päivän salaliiton”] jälkeen. Ilmeistä kuitenkin on, että Kordtin esitys pitää ainakin pääkohdissaan yhtä tapahtuneen kanssa, päättelee Kekkonen.
*
Kekkonen palauttaa mieliin Tshekkoslovakin kriisin syyskuussa 1938:
Kaikki muistavat, kuinka lähellä sodan puhkeaminen oli syksyllä 1938, kun Hitler vaati Tshekkoslovakian sudeettialueita. Ranska oli taannut Tshekkoslovakian koskemattomuuden ja oli siis velvollinen sodan sattuessa astumaan Tshekkoslovakian rinnalle. Saksan korkein sodanjohto vastusti jyrkästi sodan aloittamista. Joukko kenraaleja oli valmistanut sen varalta, että Hitler antaisi hyökkäyskäskyn, suunnitelman marssia Berliiniin, vangita Hitler ja estää sodan puhkeaminen. Ylipäällikkö von Braunshitsch ja yleisesikunnan päällikkö Halder olivat hyväksyneet suunnitelman.
Kordt kertoo, että hänen tehtäväkseen oli jäänyt Englannin varoittaminen ja neuvominen. Hän oli toimittanut erään naissukulaisensa kautta toimintaohjeet veljelleen Theo Kordtille, joka oli Saksan asiainhoitaja Lontoossa. Theo Kordt oli saanut yhteyden Englannin ulkoministeriin lordi Halifaxiin, jolle oli kertonut, että Hitler suunnittelee hyökkäystä Tshekkoslovakiaan. Saksan sotilasjohto vastustaa hyökkäystä. Jos Englanti selvästi ilmoittaa, että se tulee taistelemaan Tshekkoslovakian puolella, Hitler tuskin uskaltaa aloittaa. Mutta jos Hitler Englannin ilmoituksesta piittaamatta hyökkää, olen valtuutettu Teille vakuuttamaan, että Saksan armeijan johto tulee asevoimin nousemaan Hitleriä vastaan, lopetti Theo Kordt selontekonsa lordi Halifaxille.
Halifax oli vakuuttanut Kordtille, että Hitlerin väkivalta Tshekkoslovakiaa kohtaan johtaa väistämättä sotaan. Kuten tunnettua Englannin pääministeri Neville Chamberlain ei päästänyt Hitleriä käyttämään väkivaltaa Tshekkoslovakiaa vastaan, sillä hän taipui Munchenissä Hitlerin vaatimuksiin ja pakotti Tshekkoslovakian alistumaan sekä luovuttamaan sudeettialueet Saksalle. Armeijan vallankaappaushankkeet olivat näin ajautuneet karille ja Hitler vahvisti asemaansa. Mutta saksalainen oppositio katsoo tehneensä parhaansa estääkseen Tshekkoslovakian jaon, joka lopuksi johti sotaan.
Kesällä 1939 tapahtui seuraavaa.
Saksan ulkoministeriössä päästiin selville Hitlerin ja von Ribbentropin aikomukseta estää länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen syntyminen ja aikaansaada sen sijaan sopimus –Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Erich Kordt lähetettiin opposition toimesta Englantiin tekemään selkoa Hitlerin hankkeista. Kordt tapasi lordi Vansittartin, jolle kertoi, että Hitler pyrkii sopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Kun tämä sopimus antaisi Hitlerille rohkeuden aloittaa sodan Puolaa vastaan, esitti Kordt omana ja hänen toimeksiantajiensa käsityksenä, että Englannin pitäisi jouduttaa käynnissä olevia sopimusneuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ja johtaa ne todella postiiviseen lopputulokseen. Vansittart vastasi: Hitler ei tapaa meitä nukkuvina. Me teemme varmasti sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. – Kuten tunnettua, sopimusta ei tehnyt Englanti, vaan Saksa.
Kekkonen ei jatka niiden epäonnistuneiden suunnitelmien selostamista, joita Saksassa suoritettiin kaappauksen toimeenpanemiseksi ennen keväthyökkäystä 1940, enempää kuin oppositio-miesten yhteydenpitoa sodan aikana englantilaisten kanssa. Näiden hankkeiden takana olivat samat piirit, joiden toimesta attentaatti 20. heinäkuuta 1944 tapahtui ja joiden johtomiehet heti sen jälkeen tai myöhemmin syksyllä teloitettiin. Kenraalieversti Beck ja von Wirtzleben, amiraali Canaris, eversti Oster, kreivi von Schulenburg, kreivi Stauffenberg, pormestari Gördeler, muutaman nimen mainitaksemme. Oppositio oli kuitenkin hajanainen, vailla kiinteätä johtoa ja vailla päättäväisyyttä. Hitler ehti aina edelle.
*
Englantilaiset itse ovat katkerana arvostelleet Chamberlainin ulkopolitiikkaa. Churchill oli tosin ainoa johtava englantilainen valtiomies, joka arvosteli sitä ennen sodan syttymistä. Nyt jälkeenpäin ovat samaan kuoroon yhtyneet kaikki englantilaiset.
Kun lukee Kordtin selonteon niistä kahdesta ratkaisevasta ajankohdasta, joista todella riippui maailman kohtalo, ja niistä tiedoista ja neuvoista, joita sodan estämiseksi toimivat saksalaiset Chamberlainille antoivat, niin ei ole vaikeaa ymmärtää sen kritiikin ankaruutta, joka Englannin sodanedellisestä politiikasta annetaan. Englantilainen kirjailija ja poliitikko Harold Nicolson on kuvannut Chamberlainia ja hänen luotettua apulaistansa Horace Wilsonia seuraavasti.
”Kun Chamberlain ja Horace Wilson antautuivat ulkopolitiikkaan, he olivat kuin kaksi apupappia, jotka olivat ensi kertaa elämässään astuneet kapakkaan ja luulivat tulleensa pyhäkouluun”. -
Näin Urho Kekkonen selosti ja analysoi Erich Kordtin teosta ”Tätä ei esiinny asiakirjoissa”.
*
Lisäys;
Erwin von Witzleben, marsalkka:
Job-Wilhelm Georg Erdman ”Erwin” von Witzleben, s. 4.12.1881 Breslau, Sleesia – k. 8.8.1944 Berliini.
Saksalainen sotamarsalkka, armeijankomentaja WWII:ssa ja Adolf Hitleriä vastaan suunnatun Heinäkuun 20. päivän salaliiton jäsen 1944.
Toimi jo WWI:ssä komppanianpäällikkönä ja pataljoonankomentajana, palkittiin 1. ja 2. luokan rautaristillä. Mukana Verdunin ja Passchendaelen taisteluissa. Haavoittui vaikeasti, siirrettiin esikuntatehtäviin. von Witzleben kohosi Whrmachtissa kernaalimajuriksi 1.2.1934, ja kenraali Werner von Fritschin joututtua eroamaan natsijohtajien syytettyä häntä [ilmeisen aiheettomasti] homoseksuaalisuudesta 4.2.1938, von Wirtzleben nimitettiin hänen tilalleen Berliinin sotilaspiiri III:n komentajaksi. –
Jo vuonna 1934 von Wirtzleben oli asettunut vastakkain natsien kanssa, kun hän yhdessä kolmen kenraalin Erich von Mansteinin, Wilhelm von Leebin ja Gerd von Rundstedtin kanssa vaati natsien suorittamien ”pitkien puukkojen yön” puhdistusten aikana 1934 kuolleiden Weimarin ajan viimeisen pääministerin Kurt von Schleicherin ja tämän hallituksen puolustusministerin Ferdinand von Bredowin tapausten perusteellista tutkimista.
Samoin hän arvosteli natseja von Fritschin erottamisesta. Vastahankaisuuden tähden myös von Wirtzleben pakotettiin lähtemään varhaiselle eläkkeelle, joka jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Vuoteen 1938 mennessä jalkaväenkenraali von Wirtzleben kuului yhdessä kenraalieversti Ludwig Beckin, kenraalien Erich Hoepner ja Carl-Heinrich von Stulpnagel sekä Abwehrin johtajan Wilhelm Canarisin kanssa natseja vastan juonittelevien upseereiden ja virkamiesten ryhmään.
Ryhmä suunnitteli sotilasvallankaappausta Tshekkoslovakian sudeettikriisin aikoihin 1938, jolloin sodan puhkeaminen näytti jo mahdolliselta. Suunnitelmassa von Wirtzlebenillä oli tärkeä rooli, mutta siitä luovuttiin kun Hitler onnistui kirjoittamaan Munchenin sopimuksen yhdessä Iso-Britannian, Ranskan ja Italian kanssa ja Tshekkoslovakian sudeettialueet liitettiin Saksaan. von Wirtzleben piti kuitenkin yhteyksiä yllä muihin vastarintahenkilöihin, kuten Beckiin, Hans Osteriin, Paul von Haseen ja Carl Goerdeleriin.
von Wirtzleben oli mukana myös kenraalieversti Kurt Freiherr von Hammerstein-Equordin suunnitelmassa 1939. von Hammaerstein-Equord suunnitteli vallankaappausta eräänlaisen suoran rynnäkön keinoin ja von Wirtzlebenin tehtävänä olisi ollut vallata keskeiset natsipuolueen hallintoelimet. Myös tästä suunnitelmasta luovuttiin. Marraskuussa 1938 Hitler nimitti hänet armeijaryhmä 2:n komentajaksi Frankfurtiin.
Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan 10. toukokuuta 1940, kenraalieversti von Wirtzlebenin komentama 1. Armeija kuului Armeijaryhmä C:hen. Kesäkuun 14. päivä armeija murskasi Maginot-linjan ja kolmen päivän etenemisen aikana pakotti useita ranskalaisdivisioonia antautumaan. Tämän vuoksi von Wirtzleben palkittiin rautaristin ritariristillä 24.6.1940 ja 19.7.1940 sotamarsalkan arvolla.
Vuonna 1941 hän toimi lännessä olevien joukkojen pääkomentajana, mutta lähti 15.3.1941 lomalle vedoten terveydellisiin syihin. On kuitenkin arveltu, että von Wirtzleben saatettiin erottaa hänen arvosteltuaan natsihallintoa operaatio Barbarossan aloittamisen jälkeen.
Vuonna 1944 ”Kreislaun piiri” eli salaliittolaisryhmä, joka myöhemmin tunnettiin nimellä ”Heinäkuun 20. päivän salaliitto” valitsi von Wirtzlebenin keskeiseksi tekijäksi suunnitelmiinsa. Kun kenraalieversti Beckistä suunniteltiin väliaikaisen hallituksen johtajaa ja kenraalieversti Höpneristä reserviarmeijan komentajaa, von Wirtzlebenin oli tarkoitus ottaa komentoonsa koko Wehrmacht.
Kreivi Claus von Stauffenbergin tekemä pommi-isku Hitleriä vastaan Sudenpesässä 20. heinäkuuta 1944 epäonnistui. Salaliittolaisia alettiin pidättää välittömästi ja Berliinin Wehrmachtin johtoa haltuunsa ottamaan saapunut von Wirtzleben pidätettiin vielä samana päivänä.
Salaliiton jälkeen Hitlerille uskolliset upseerit perustivat ”Ehrenhof der Wehrmachtin” (armeijan kunniaoikeusistuimen), joka erotti von Wirtzlebenin armeijasta. Ehrenhof der Wehrmacht teki mahdolliseksi tuomita salaliittolaiset kansantuomioistuimessa (Volksgerichtshof) sota-oikeuden sijasta.
Elokuun 8. päivänä 1944 von Wirtzleben kuului ensimmäiseen ryhmään syytettyjä, joita vastaan kansantuomioistuin kävi oikeudenkäyntiä. Toimeenpanevana tuomarina toimi Roland Freisler [”Raivoisa Roland”], joka tuomitsi von Wirtzlebenin kuolemaan jo samana päivänä.
von Wirtzleben osoitti Freislerille päätöspuheenvuoronsa:
”Voitte tietysti luovuttaa meidät pyövelille. Kuitenkin kolmen kuukauden sisällä, kyllästynyt ja ahdistunut kansa saattaa teidät itsenne tuomiolle ja raahaa teidän ruumistanne pitkin katuja”.
Kenraalieversti Erwin von Wirtzleben teloitettiin samana päivänä, 8.8.1944 Plötzenseen vankilassa Berliinissä. Hänet hirtettiin hitaasti lihakoukkuun ripustettuun vaijeriin. Hitler oli antanut käskyn kuvat teloitus filmille myöhempää katselua varten.: Wikipedia. –
Tunnetusti Saksan turvallisuuselimet käyttivät välittömästi teloitettujen salaliittolaisten tuhoamisen jälkeen paljon aikaa ja vaivaa vangittujen attentaattorien väkivaltaiseen kuulusteluun: pyrittiin saamaan sisärenkaan lisäksi tietoon kaikista salaliiton ulkorenkaan jäsenistä ja sympatiseeraajista. Tietojen mukaan noin tuhat henkilöä pidätettiin, heistä noin 200 teloitettiin syksyyn mennessä.
*
Lisäys n:o 2;
Saksan Moskovan-lähettiläs, kreivi von der Schlenburg
1939, marraskuun 3. päivä, illalla noin kello 19 Moskovan aikaan, neuvottelujen tyrehtyessä sillä erää, Molotov lausuu suomalaisille:
”Me sivilistit emme näy voivan asialle enempää; nyt on sotilaspiirien vuoro sanoa sanansa”.
1939, marraskuun 7. päivä; Suomalaiset neuvottelijat ovat yhä Moskovassa. Neuvostoliitto juhlii vallankumouksen 22 -vuotispäivää monin näkyvin menoin. Illalla kello 22 ulkoministeri Molotovin vastaanotto koko diplomaattikunnalle. Paasikivi jättää väliin, vilustunut. Tanner osallistuu. Puheita, ”juoksevia aineita” jne.
Annan Väinölle puheenvuoron:
”Kun pitkä ateria vihdoin oli päättynyt ja noustiin pöydistä, tuli Saksan Moskovan suurlähettiläs kreivi von der Schulenburg esittäytymään ja kanssani keskustelemaan. Hän sanoi lentäneensä samana päivänä Berliinistä ollakseen saapuvilla tämän päivän juhlallisuuksissa. Hän mainitsi, että Auswärtiges Amtissa (Saksan ulkoministeriössä) oltiin tietävinään, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä syntyy sopimus. Heidän tietämänsä mukaan Suomi voi tarjota Hangon läheltä jonkin saaren, joka tyydyttää Neuvostoliittoa. Arvelin tarkoitettavan Jussarötä, jonka luovuttamisoikeutta juuri olimme hallitukselta tiedustelleet, ja olin ymmällä, miten asia näin nopeasti oli voinut vuotaa Helsingistä.
Nähtävästi tarkoitettiin kuitenkin Utötä, josta Saksan lehdissä samaan aikaan näkyi olleen uutisia. Mainitsin, etten ollut laisinkaan varma sopimuksen syntymisestä, koska sen aikaansaaminen pääasiassa riippui Neuvostoliiton kannasta.
”Sie mussen es ja besser wissen” (Tehän sen paremmin tiedätte), sanoi von der Schulenburg.
Puhe siirtyi sen jälkeen neuvottelujemme vaikeuteen, jolloin valitin sitä, että tilanne Saksan-Neuvostoliiton sopimuksen jälkeen oli muuttunut meille epäsuotuisaksi. Huomautin, ettei Saksan intressien mukaista saattanut olla sallia Venäjän viedä tässä asiassa tahtoansa lävitse.
von der Schulenburg: ”Ja was können wir machen. Wir sind gebunden. Wir können jetzt nichts machen. Jetzt haben sie (die Russen) die Gelegenheit, auf die sie lanage gelauert haben” (Mitä me voimme tehdä. Olemme sidotut. Tällä hetkellä emme voi tehdä mitään. Nyt on heillä (venäläisillä) se tilaisuus, jota he kauan ovat vaanineet.)
Sen jälkeen siirtyi puhe oloihin Saksassa, joiden hän myönsi olevan huonot, ei kuitenkaan niin huonot kuin Venäjällä. ”Jos saksalaiset näkisivät täkäläisen ruoan puutteen, eivät he marisisi niin kovasti”.”
Saksan-Neuvostoliiton ystävyys ei muuten tainnut olla kovin kuuma päättäen puhuttelijani esiintymisestä. Hän puhui kovin halveksivasti venäläisistä ja kohdisti lopuksi sanansa tämän illan ryyppäämiseen:
”Und mit diesen Menschen mussen wir zusammenarbeiten” (Ja näiden ihmisten kanssa meidän on yhdessä työskenneltävä), hän sanoi erotessamme”.;
Vielä jatkaa Tanner:
Tämä Saksan …suhtautuminen asiaan [Suomen-Venäjän neuvotteluihin] pani jo silloisessa vaiheessa epäilemään, että Saksan ja Neuvostoliiton kesken oli sovittu siitä, että Baltian maat ja Suomi kuuluisivat Neuvostoliiton intressipiiriin, jossa se saisi vapaasti toimia.
Oli muuten ilmeistä, ettei von der Schulenburg tällöin esittänyt omia ajatuksiaan, vaan Saksan virallista käsitystä. Keskustelusta hänen kanssaan sain sen käsityksen, ettei hän ollut natsi sekä että hän oli kovin vaivaantunut, kun Saksa ei voinut Suomen hyväksi mitään tehdä.
Myöhemmin on käynyt ilmi, että hän kuului Hitlerin oppositioon. Hän oli mukana Stauffenbergin salaliitossa vuonna 1944 ja häntä oli silloin suunniteltu Gördelerin uuden hallituksen ulkoministeriksi. Siinä jutussa hän menetti henkensä” [Tanner: Olin Talvisodan ulkoministeri, 1951].;
Täydentävänä seikkana tähän osioon;
Saksan Moskova-lähettiläs, kreivi Friedrich Werner von der Schulenburg, s. 20.11.1875 – k. 10.11.1944.
Toimi Saksan suurlähettiläänä Neuvostoliitossa ennen Barbarossa operaatiota, ja sitä ennen diplomaattina useissa maissa, mm. Teheranissa ja Bukarestissa. Moskovassa vuodesta 1934 lähtien.
von der Schulenburg ajoi Saksan ja Neuvostoliiton sopimusta, ja erityisen vahvasti MRP-sopimusta elokuussa 1939. Saksan hyökättyä 1.9.1939 Puolaan, v.d. Schulenburg, huolimatta sotatilasta Puolan ja Saksan välillä, hän hyödyntäen asemaansa diplomaattikunnan vanhimpana Moskovassa, avusti puolalaisten [mm. Puolan suurlähettilään Waclaw Rrzybowskin] siirtymistä ulos Neuvostoliitosta, vaikka venäläiset pyrkivätkin pidättämään kaikki puolalaiset.
Samoin hän pyrki estämään maansa hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 tuomalla esiin maan sotilaallista voimaa ja teollista potentiaalia. Hänen sanotaan todenneen Molotoville Barbarossa-operaation aamuna: ”Kuuden vuoden ajan olen henkilökohtaisesti tehnyt kaikkeni vahvistaakseni Saksan ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä. Mutta kohtaloa ei voi torjua”.
v.d. Schulenburg internoitiin Moskovassa muutaman viikon ajan, ja kuljetettiin sen jälkeen Venäjän-Turkin rajalle.
Tämän jälkeen von der Schulenburg sai tehtäväkseen johtaa Venäjän Komiteaa, Saksan ulkoministeriössä, vailla toimivaltuuksia, mikä neutraloi hänen asemansa natsihallinnon eliittiin kuuluvana jälkimaailman silmissä. Myöhemmin hän käytti vaikutusvaltaansa sotilasopposition piirissä, pyrkien nopeaan rauhansopimukseen. Hän oli valmis ja halukas neuvottelemaan jopa suoraan Stalinin kanssa salaliittolaisten nimissä. Näissä luonnostelmissa von der Schulenburgille oli varattu uuden ulkoministerin vakanssi.
Hitleriä vastaan suoritetun heinäkuun 20. päivän salamurhayrityksen epäonnistuttua hänet vangittiin ja tuomittiin törkeästä valtiopetoksesta. 23.10.1944 Kansantuomioistuin (Volksgerichtshof) tuomitsi hänet kuolemaan Hänet hirtettiin 10. päivä marraskuuta 1944 Plötzenseen vankilassa Berliinissä [jossa hänen vanhempi veljensä hirtettiin päivälleen kolme kuukautta myöhemmin, kidutettuna ja kiusattuna, VH].
Kreivi Friedrich Werner von der Schulenburg avioitui Elisabeth von Sobben (Burg bei Magdeburg 14. maaliskuuta 1875 – Volframshof 6. heinäkuuta 1955) kanssa vuonna 1908, ero 1910.
Heillä oli yksi tytär; Christa-Wernfriedis Hanna Margarete Engelberta Gräfin von der Schulenburg (s. 29.12.1908 Praha – kuolinaika ei tiedossa), Christa avioitui Max Wolfgang Freiherr von Lindenfelsin kanssa (s. 12.7.1908 Wolframshof – k. 28.11.1982 Wolframshof).;
Suurlähettiläs von der Schulenburgin veli;
Fritz-Dietlof Graf von der Schulenburg-Tressow, s. 5.9.1902 – k. 10.8.1944.
Hän syntyi Lontoossa, jossa hänen isänsä Friedrich Bernhard Graf von der Schulenburg toimi Saksan keisarikunnan sotilasasiamiehenä. Hänen äitinsä oli Freda-Marie von Arnim, s. 1873; hänen neljä veljeään ja sisarensa Tisa von der Schulenburg kasvoivat isänsä työn luonteen vuoksi eri kaupungeissa, kuten Berliini, Pozdam, Munster, sekä perheen kartanossa ”Tressovin Linnassa”. Lapset saivat korkeatasoisen yksityisopetuksen. –
Hän joutui 1942-1943 toimineen ns. ”Kreisaun piirin” tapauksen tutkimusten yhteydessä kuulusteltavaksi epäiltynä vallankaappaussuunnitelmaan osallistumisesta, mutta hänet päästettiin vapaaksi. Hän oli koulutukseltaan juristi ja oli aluksi 1930 myötäillyt kansallissosialismia, mutta liittynyt jäseneksi NSDAP:n riveihin 1932 samalla kuin loputkin perheestä liittyivät siihen, ja toiminut erilaisissa korkeissa hallintotehtävissä. Lopulta hän oli ryhtynyt opposition sotilas- ja siviilipuolen yhteyshenkilöksi. Huolimatta upseerikunnassa niin yleisestä varauksellisuudesta Hitlerin suunnitelmia kohtaan ja etenkin Werner von Fritsch´in erottamisesta 1938, jossa yhteydessä itse asiassa Reichwehrin vanha johtajakunta puhdistettiin tiehensä, von der Schulenburg astui vapaaehtoisena etulinjan sotapalvelukseen lähinnä henkilökohtaisesta mielenkiinnosta.
Barbarossan tunkeutumisvaiheessa hänelle myönnettiin ensimmäisen luokan Rautaristi, huolimatta hänen kriittisestä asenteestaan. –
Heinäkuun 20. päivän Stauffenberg-aktionissa 1944 Berliinin apulaispoliisipäällikkönä tuolloin toiminut Fritz-Dietlof von der Schulenburg oli kumouksellisten päämajassa Bendlerstrassella Berliinissä. Mönkään menneen operaation jälkeen hänet pidätettiin samana päivänä monien muiden joukossa, ja hän joutui Sturmbannfuhrer Otto Skorzenyn johtaman SS-yksikön sekä SD:n johtajan Ernst Kaltenbrunnerin ja majuri Otto Ernst Remerin toimeenpanemaan rajuotteiseen kuulusteluun.
Sonderkomission 20. Juli (Heinäkuun 20. päivän erityistoimikunta) pidätti kaikkiaan 600 henkilöä. Yli 200 teloitettiin, osa filmatuissa hirttäjäisissä, osa giljotiinilla. –
Kreivi F-D von der Schulenburg joutui 10.8.1944 Kansantuomioistuimen eteen.
Wikipedia kertoo:
”In this show trial, with Roland Freisler presiding, von der Schulenburg explained his act thus:
“We took upon ourselves this deed to protect Germany from a namelessa misery. It is clear to me that I shalla be hanged fo it, but I do not rue my deed and hope that another, in a luckier moment, will undetake it”.
During the trial von Schulenburg conducted himselv with utmost courage never losing any nerve, summin up in a moment where he Cihef Judge Roland Freisler who was bent on abusing the defendants verbally and giving insulting names every time while addressing Schulenburg as “Scoundrel Schulenburg” lost it, and called him by his herditary name “Count Schulenburg”, whereby Schulenburg interrupted him by saying “Scoundrel Shulenburg, please!”. A furious Roland Freisler [“Raivoisa Roland” á la Romain Rolland] instantly gave him the death sentence.
von der Schulenburg hirtettiin Poltseen vankilassa Berliinissä saman päivänä kuin tuomio langetettiin, 10.8.1944. Hänen tyttärensä Charlotte von der Schulenburg avioitui Christabel Bielenburgin pojan, Nick Bielenburgin kanssa, ja toinen tytär, Adleheid avioitui Gowrien toisen jaarlin, Grey Ruthvenin kanssa.;
Karl Friedrich Goerdeler [Gördeler], s. 31.7.1884 - 2.2.1945, saksalainen poliitikko, tohtori, natsien vastustaja, ”heinäkuun 20. päivän salaliiton” jäsen Natsi-Saksassa. Leiptzigin pormestari. Goerderer vangittiin Hitleriä vastaan tehdyn epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen ja tuomittiin kuolemaan. Hänet hirtettiin ankarien salaliiton sisä- ja ulkopiiriläisten kiduttamalla tehtyjen kartoitusten jälkeen Plötzenseen vankilassa Berliinissä helmikuussa 1945.
*